Minulla on ollut liikaa aikaa: Olen pelannut tietokoneellani pasianssia päivät läpeensä. Joidenkin mielestä ajanhukkaa, mielestäni ei.

Pasianssilla on oma käsittämätön logiikkansa.

Alussa kaikki voi näyttää hyvinkin hyvältä. Pelaat keskittyneesti ja olet täysin varma, että peli kulkee loppuun asti. Saat kaikki kortit siististi neljään pinoon. Ja mitä nopeampi ja tehokkaampi olet ollut, sitä enemmän pisteitä saavutat. Ja aika! Mitä pienempiä lukuja sekuntikello näyttää, sitä näppärämmin aivosi ovat toimineet.

Niin. Toisinaan peli tuntuu kulkevan. Varot jokaista liikettäsi, mutta huomaat lopulta päätyneesi umpikujaan: Et tule saamaan peliä päätökseen.

Mistä tämä johtuu?

Olen huomannut pelatessani, että vaikka en olisi tehnyt yhtäkään virhettä, en saa peliä päätökseen. Ilmeisesti kaikki kortit vain ole siinä järjestyksessä, että ne olisi mahdollista saada haluttuihin pinoihin.
Jostain kummallisesta syystä pelin suunnittelija on päättänyt tehdä niin, että toisia pelejä on mahdoton voittaa. Mahdotonta.

Toisinaan käy niin, että teet mitättömältä tuntuvan pienen virheen. Saat sen nopeasti peitetyksi ja kuvittelet olevasi kuivilla vesillä. Teet seuraavat siirrot harkiten ja uskot pelastaneesi pelin, mutta häviät kuitenkin. Peli tyssää jossain vaiheessa kuin seinään, eikä ole enää mitään muuta mahdollisuutta kuin luovuttaa.
Yksi pieni virhe, mitätön, typerä. Teit sen hätiköidysti, ajattelematta. Täysin vaistomaisesti tartuit hiirellä väärään korttiin. Ja siinä se sitten oli. Etkä voi enää palata taaksepäin, sillä siirtosi on jo tehty ja kohtalokas kortti on ja pysyy paikallaan.
Ja hävisit. Taas.
Etkä voi koskaan tietää, olisiko tämä peli mennyt ansiokkaasti loppuun saakka ilman tätä pieneltä tuntunutta virhettä.

Olen pasianssia pelatessani polttanut turmiollisen määrän savukkeita. Elämäni on varmasti lyhentynyt puolella tämän koukuttavan pelin ansiosta.
Mutta olen myös oppinut.
Tietokone-pasianssin luoja ei varmastikaan itse tiennyt kuinka filosofisen ja älykkään pelin aikanaan tuli keksineeksi.

Olen tähän asti ollut vahvasti sitä mieltä, että elämä, saatikka sitten ihmissuhteet eivät ole pelejä.
Mutta ovat ne sittenkin:

Elämä on kuin pasianssi.

 

Pelaat vain ja ainoastaan itseäsi vastaan. Jos voitat, et todella voita, sillä kuinka voi voittaa, jos kukaan ei ole hävinnyt?
Jos häviät, kukaan ei tule ilkkumaan sinulle ja heiluttelemaan voitonnauhaa, jonka nappasi nenäsi edestä.
Kävi miten kävi, pelin lopputulos vaikuttaa voimakkaimmin vain ja ainoastaan sinun elämääsi.
Toisinaan elämässä ja ihmissuhteissa teet parhaasi, eikä siltikään mikään suju. Kaikkia asioita kun ei vain ole tarkoitettu onnistumaan.
Toisinaan pieneltä ja mitättömältä tuntuva teko voi vaikuttaa kohtalokkaasti kaikkiin tuleviin tapahtumiin. Eikä takaisin ole enää paluuta. Virhettä ei saa korjatuksi. Peli on menetetty.
Tämä vaihtoehto sisältää kuitenkin positiivisuuden siemenen. Voit oppia virheestäsi ja yrittää ensi kerralla olla toistamatta samaa virhettä.
Vaikeaksi tämän oppimisen tekee se, että kuten pasianssissa yksikään peli ei ole täysin edellisen kaltainen, ei elämässäkään tule vastaan tismalleen samanlaisia tilanteita.
On osattava soveltaa.

Ja kuten pasianssissa, elämässäkin usein kiirehdimme kelloa vastaan. Saammeko siitä tyydytystä? Onko kiirehtiminen sen arvoista, kun kuitenkin ainoa meriitti, mitä pelissä voimme saavuttaa, on ehkä pienellä printattu merkintä Guinnesin ennätystenkirjaan. ”Maailman nopein pasianssinpelaaja!” Elämässä tällaisia meriittejä ei voi saavuttaa. Vai voiko?
Miltä kuulostaisi esim. ”Maailman nopein rakastaja?”

Olisiko vain viisaampaa nauttia siitä ajasta, jonka käyttää ”pelatessaan”, oli lopputulos mikä tahansa.
Sillä kuten olen oppinut, lopputulosta on mahdotonta ennustaa, oli kokemusta miten paljon tahansa.

Niin. Kuten pasianssissa, ei elämässäkään eikä ihmissuhteissa ole voittajia tai häviäjiä.
On vain tyydyttäviä tapahtumia, ikäviä käänteitä ja oppimisen hetkiä.
Ja toisinaan on tervettä luovuttaa, jos huomaa päätyneensä umpikujaan.
On aloitettava alusta.
Uusi peli, uudet kortit ja viisaampi mieli.